Koululiikunta sai vihaamaan liikuntaa

Kuulostaako tutulta? Koululiikunnalla on joidenkin elämässä ihan valtava merkitys. Mahdollisesti huono sellainen. Olen kuullut niin paljon aivan uskomattoman ikäviä tarinoita koululiikunnasta sekä sen vaikutuksesta vielä aikuisenakin. Toisten mielestä saattaa kuulostaa oudolle, että koululiikunta voisi jättää vuosiksi huonoja muistoja ja vaikuttaa vielä vuosienkin jälkeen esim. kokemukseen omasta itsestä. Mutta niin se vain on, kokemukset jättää jälkiä. Toisille hyvin herkästikin.

Mulla ei ole juurikaan hyviä muistoja koululiikunnasta. Mitä vanhemmaksi tulin sitä enemmän keksin tekosyitä olla menemättä tunneille.

En ole koskaan ollut kauhean liikunnallinen, koen että olin ihan tavallinen lapsi, juoksin ja temmelsin pihapiirin lasten kanssa. Kun menin ala-asteelle niin en osannut kovin monia liikunnallisia asioita kuten hiihtää, luistella tai hyppiä pukkihyppyjä. Tietyllä tavalla kuitenkin odotin, että oppisin. Olihan mulla ihan uudet välineetkin!

Ensimmäinen kerta hiihtämässä: tulen viimeisenä, kaadun pururadalla, jään jälkeen, en osaa yksin pois ja lopulta istuin yksin itkemässä seitsemän vuotiaana keskellä hiihtolatua. Jossain vaiheessa opettaja löysi minut ja sen jälkeen hiihdin yksin 400 metrin juoksurataa ympäri. Joka talvi.

Uudet luistimet ja valmiina oppimaan uutta, lopputulos: kaatuilen, olen epävarma ja lopulta vuosien ajan luistelen yksin tuolin kanssa. Tuoli piti pystyssä, kun en osannut luistella.

Juoksukilpailussa seitsemän vuotiaana jäin paljon muita jälkeen ja tullessani maaliin joku sanoi jotenkin näin: toi läski ei jaksanu ees juosta. Olin seitsemän! En juossut enää sen jälkeen.

liikunta2.jpg
20-vuotiaana menin kuntosalille. Liikunta oli edelleen vahvoina haasteina mielessä ja itkin ensimmäiset kerrat. Kuitenkin opin tykkäämään siitä.

 

Lähes kaikkiin lajeihin liittyy ikäviä muistoja. Kun mulle on naurettu, mua on hävettänyt etten osaa enkä jaksa, muut odottaa että mä teen ja mokaan. Joissakin joukkuelajeissa on mennyt ihan ok. Mutta ne ei ollut onnistumisia eikä oikeaa liikunnan iloa.

Yksi iso asia näissä kaikissa on se, että mua ei ole opetettu. Ajattelin, että koulussa opin muiden kanssa kaikkea. Mutta heti piti osata kaikki! Sitten kun en osannut, mut jätettiin tekemään yksin  jotain mihin kykenen. Arvatkaa hävettikö olla se joka luistelee yksin kentän laitaa tuolin kanssa! Jokaista oppilasta ei voi huomioida täysin yksilönä, mutta olisi asiaan pitänyt olla joku muu ratkaisu kuin leimata mut häneksi kuka ei osaa. Se joka monet tunnit oli yksin.

Sitten kun tähän lisättiin vielä ylipaino ja sen tuoma epävarmuus sekä häpeä (kun muuallakin naurettiin ja haukuttiin) niin en halunnutkaan enää yrittää. Sittenhän muut vasta nauravatkin, kun läski epäonnistuu.

Toki ala-asteella mun vanhemmat kannusti ja yritettiin käydä yhdessä liikkumassa ja harjoittelemassa mm. hiihtoa ja luistelua. Mua nuorempi siskokin oppi! Mutta en mä. En mä halunnut edes yrittää vanhempien kanssa. Sanoin vain, että en oikeasti halua ja tein jotain mikä toi mulle iloa. Mä olin se luova lapsi paperin, kynien sekä elokuvien kanssa. Ala-asteella mulle syntyi jo se ajatus, että mua ei ole luotu liikkumaan, en pidä siitä enkä osaa. Nyt myöhemmin huomaan olleeni väärässä. Koululiikunta vain sai mut kuvittelemaan niin. Koululiikunta ei antanut mulle innostusta ja mahdollisuutta onnistua. Enkä sen vuoksi halunnut liikkua kauheasti koulun ulkopuolellakaan. Oli mulla kymmeniä liikuntaharrastuksia kokeilussa, mutta lopetin kaikki nopeasti.

Mulla oli ala-asteella monta liikunnanopettajaa. Kukaan ei koskaan kysynyt miksi en halua osallistua, kukaan ei kysynyt opetellaanko yhdessä eikä kukaan kysynyt edes harjoittelenko kotona. Ylä-asteella opin luistelemaan ilman sitä perhanan tuolia. Silloin mulla oli nuori nainen opettajana, jolle kerroin asioista. Hän näytti mulle parin luistelu kerran ajan miten se tehdään ja kannustikin vielä. Silloin mä koin onnistuneeni. Sain heittää tuolin pois. Samana vuonna opin myös hiihtämään pienen lenkin metsässä. Tai en tiedä oliko se oikeasti hiihtoa, mutta ainakin mulla oli sukset jalassa enkä kaatunut. Tuolloin sain muuten myös parhaimman numeroni liikunnasta. Opettaja sanoi, että vaikka en osaakaan kovin hyvin niin hienosti yritin. Jaksoin yrittää, kun jotain kiinnosti! Joku kuunteli mitä kerroin ja koitti auttaa, antoi sen mahdollisuuden onnistumiseen.

 

liikunta4.jpg

 

Vielä tänäkään päivänä en ole tehnyt yhtäkään kuperkeikkaa enkä pukkihyppyä. Vuosi sitten yritin molempia enkä vieläkään kykene, se on henkinenlukko. Ala-asteella ne piti osata itsestään ja koska mua on hävettänyt liikkua niin että kaikki katsovat, en ole halunnut yrittää.

Sitten oli vielä ne tanssit. Niin ylä-asteella kuin lukiossa. En osallistunut niihinkään. Tässä ei tosin ollut kyse niinkään siitä, että opetus ei toimisi vaan minusta itsestäni. En kehdannut. Olen aikaisemminkin puhunut siitä, että halusin kyllä, mutta olin epävarma saisinko paria ja oppisinko. Olen muutenkin niin huono liikkumaan ja pohdin paljon sitä haluaako kukaan olla minun pari, olinhan lihava. Onneksi lukiossa ei ollut pakollista ja yläasteella mua ei pakotettu kunhan selitin ensin miksi en halua. Ei sekään kyllä ollut kivaa kertoa miksi jäät pois: sekin loppui sitten itkuun.

Olisin halunnut osallistua niin moneen asiaan, mutta en vain kehdannut tai sitten mua ei autettu onnistumaan.

Liikunta oli ehkä yksi huonoimmista aineista koulussa. En saanut siitä mitään irti. Mietin vain kauhulla mitähän tänään tehdään, pitääkö suorittaa muiden edessä, nauraako joku.. sitten mä keksin paljon niitä tekosyitä miksi en voi osallistua. Yläasteella oli niitä 1500 metrin juoksuja. Mulla oli silloin astma ja siihen lääkitys niin käytin sitä syynä, että en voi osallistua. Vaikka oikeasti se ei olisi ollut mahdotonta. En vain kehdannut juosta muiden nähden.

Liikkumiseen vaikutti niin moni asia, mutta kyllä liikuntaviha lähti koulun liikkatunneilta. Mä en vieläkään ole varma liikkuja, etenkään jos kyseessä on yksilölaji jossa muut saattavat nähdä mun suorituksen. Mutta olen kyllä saanut korjattua suhdettani liikuntaan aikuisena. Koen myös, että se tulee vielä parantumaan, kunhan annan mahdollisuuden uusille lajeille ja etsin sitä mistä oikeasti tykkään. Ei se olekaan enää niin kamalaa, joskus jopa kivaa!

Miten nämä kokemukset sitten vaikuttavat nykyään? Enää ei onneksi paljoa, mutta on ollut haaste antaa mahdollisuus liikunnalle. Kun sä uskoit siihen, että sua ei vaan ole tarkotettu liikkumaan etkä osaa. Ja toki nämä muistot on osa siitä kaikesta negatiivisuudesta mitkä menneisyydestä pomppaa joskus esiin. Kyllä nämä vaikutti vahvasti mun itsetuntoon ja minäkuvaan. Näiden kanssa mä kamppailen edelleen. -Krista

porukka2.jpg
Tämän vuoden kevään onnistuminen. Kipeänä suoritin 5 km esteradan ja fiilis oli jälkikäteen hyvä! Tää oli mulle itselle suuri saavutus, pystyä liikkumaan näin fyysisesti sekä henkisesti.

 

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Koululiikunta sai vihaamaan liikuntaa

  1. Tää on niin tuttua! Mulla ei ollut koskaan ongelmia oppia, mutta mulla on aina ollut ihan superhuono kunto. Siinä missä jotkut juoksivat tunnin lenkkejä, mä hölkkäsin hitaasti puoli minuuttia ja olin ihan kuoleman kielissä. Koripallossa pärjäsin, mutta koska koulukiusaus ja huono kunto, mut valittiin joukkueeseen aina viimeisenä. Naurettavinta tässä kaikessa on se, että koko peruskoulun ajan liikunnan numeroni oli 6, vaikka yritin ja osallistuin, kun taas liikuntaluokkalaisilla, jotka vetelehtivät ja eivät olleet joukkuepelaajia, mutta joilla oli hyvä kunto, he saivat 10 todistukseen. Peruskouluopetus kyllä jätti syvät arvet, mutta näin aikuisiällä olen löytänyt oman tapani liikkua 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s